KUVAMATKA 5
H A R J O I T U S 5
TAIDEKRITIIKKI & ARVOTTAMINEN
Tällä viikolla tutustut taidekritiikin perusteisiin ja erilaisiin tapoihin arvottaa taidetta. Harjoituksissa palautat mieleesi esteettisen kehityksen tasot Kuvahaastattelu-tehtävän tulosten esittelemisen kautta.
Itsenäisenä tehtävänä jatkat biografisen tutkimuksen tekemistä sekä alat pikkuhiljaa suunnitella oman kuvallisen tulkinnan, eli palimpsestin tekemistä Avainkuva-teoksesta.
TAIDEKRITIIKKI - KORVAAVA OSUUS:
Lue ja katso lisäksi harjoituksen luento-osuus "Taidekritiikki", ja korvaa se kirjoittamalla noin 1 sivu luentosisältöjen herättämistä ajatuksista.
AJATUKSIA:
Mietin heti alkuun väittämää journalismista poliittisena toimintana ja kritiikistä filosofisena. Toimittajana tämä on jännittävä ajatus! Suhtaudutaanko taidekritiikkiin siis enemmän yksilön mielipiteenä ja toimittajan tekstiin sidonnaisena koko ilmiöön ja ammattikenttään? Onko kriitikko vapaampi vain sanomaan, kun toimittajan tulee perustella vahvoine lähteineen. Ajatuksessa on paljon perää, vaikka se onkin yleistävä. Riippuu osittain muodosta, jolloin toimittajalta edellytetään tätä. Kolumni voisi olla lähimpänä taidekritiikkiä: vapaa omille ajatuksille, jotka sidotaan osaksi ilmiötä ja kokonaisuutta, muttei perustelujen tarvitse olla lähteiltään yhtä painavia, kuin journalistisessa artikkelissa. Ironista on osittain se, että kolumnin voi kirjoittaa kuka vaan ja sellaisia monenlaisilta ihmisiltä julkaistaankin. Toimittaja henkilöstä tulee artikkelitekstin myötä. Silti ammatti ei ole suojattu, eikä edes koulutus ole velvoitettua. Kuten ei taidekriitikoltakaan: osaamista tulee olla, mutta periaatteessa kuka vaan voisi olla taidekriitikko tai toimittaja.
Näkisinkin, että toimittaja operoi koko yhteiskunnan kentällä, taidekriitikko taiteen. Mielenkiintoiseksi rajanvedoissa tullaan erikoistoimittajien suhteen. Miten esimerkiksi kulttuuritoimittaja ja taidekriitikko rooleiltaan vuoropuhelevat? On vaarallisen vähättelevää, jos taidekriitikon sanoja ei mielletä kyvykkäiksi muuttamaan taiteen yhteiskunnallista roolia tai mielikuvaa siitä, vain, koska ammatti ei ole toimittaja. Mielipidevaikuttaminen on erityisesti tänä päivänä jopa toimittajan vaikutusvaltaa toisinaan suurempi.
Tämä herättää osittain kiinnostavan ajatuksen: jos taidekritiikillä ja taidekriitikolla on merkittävä paikka määritellä yleisesti taiteen, yksittäisen taiteilijan ja yksittäisen teoksen arvoa mielipiteen varaisesti, se antaa merkittävän vallan yksilölle. Kritiikki myös nähdään enemmän yksilön kautta, jolloin kommentit henkilöityvät enemmän. Nämä ovat omiaan luomaan tunteita, myös varauksettoman ihailevia ja luotettavia, vaikka teoriassa vahvoja lähdeperusteita ei tarvitse olla. Onkin siis merkittävää sanoa, ettei taidekritiikkikään voi olla perustelematonta tästä huolimatta, vaan sen tulee osoittaa ymmärrys taiteen roolista yhteiskunnassa, taiteen kentästä ja taidehistoriasta.
Maku tai esteettiset mieltymykset ovat vaikea aihepiiri ja usein nimenomaan sanojen tavoittamattomissa, joiden muotoon kriitikko pyrkii ajatuksensa silti konvertoimaan. Kiinnostavaa on myös, mitä kokemuksesta katoaa sanojen myötä ja ymmärrämmekö kokemuksen niillä kuvailtuina kollektiivisesti samoin. Edellyttääkö hyvä taidekritiikki siis taiteellisen ja esteettisen analysoinnin taidon rinnalla myös lahjakkuutta verbaalisesti ja sanallisesti? Hienovarainen tulkinta tarvitsee toisen muodon, jotta siitä voi keskustella ja jotta siihen voi liittää vaadittavat akateemisuuden kerrokset. Vai tarvitseeko? Aineistossa oli kiinnostava ajatus videokritiikistä tai kehollisesta kritiikistä. Omaan taidekäsitykseeni nämä tosin ovat turhan emotionalistisia.
Mietin myös, millaista olisi moderni, antielitistinen taidekritiikki? Omassa mielessäni taidekritiikki on hyvin elitististä toimintaa. Silti taide on muuttumassa entistä saavutettavammaksi ja demokratisoidummaksi – tai ainakin sen pitäisi. Tässä airueina ovat yhteisötaide ja nykytaide. Taidekritiikin koetaan myös olevan kriisissä. Näkisi, että osittain tämän ristiriidan ja uudistumiskyvyttömyyden vuoksi. Jos taidekritiikki lähentelee koko ajan nousevaa mielipidevaikuttamista, tulisiko sen muistuttaa tätä? Olisiko ajantasainen taidekritiikki esimerkiksi somessa? Entistä enemmän on myös taiteililijoita, joiden koko ura on verkossa ja somessa.
Olisiko antielitistinen taidekritiikki myös muodoltaan enemmän asiantuntijamaista sitomista osaksi taidehistorian jatkumoa? Uteliasta ja kunnioittavaa. Sellaista, joka ei kysele taiteilijan akateemista koulutusta, vaan omaansa. Kuinka hyvin kriitikko tuntee taidehistorian, semioottiset viittaukset, yhteiskunnan kehityksen virtaukset ja taiteen tekniset keinot, mittaa tämän onnistumista. Kuinka hyvin kriitikko sijoittaa taiteilijan töitä osaksi kenttää olisikin kiinnostavin kysymys. Ajatukset ovat toki omiani: näen arvon myös asiantuntijapositiolla täyden kritiikin demokratisoitumisen rinnalla. Lasit ovat erilaiset, mutta kuten kaikessa, pidän historian osaamista tärkeänä. Näen ihmiskuntamme olevan sokea ilman sitä, joten näen merkityksellisyyden kyvyllä kontekstualisoida perustellen. Sosiaalinen media tukee nopeita, impulsiivisia tunteita ja tiedollista mutuilua. Popularisoituminen luo jo kerroksellisuuden kontekstualisoimattomasta mausta, jota pitäisi tukea myös asiantuntijuudella.
Jospa kritiikkiä ei ohjaisikaan omasta näkökulmastani erityisesti tässä ajassa mahdotonmääritteinen maku. Tai ennen kaikkea sitä ohjaisi joku muu, kuin nykyaikaan sopimaton hyvän ja huonon dikotomia – niin kriitikoilla kuin taiteeseen erityisesti perehtymättömillä. Tarvitsemme tässä ja tulevassa entistä enemmän komplektisempaa, mustan ja valkoisen sijaan harmaan spektrille sijoittuvaa ajattelua. Tämä pohjaa näkemykseeni tarpeesta entistä yhdenvertaisemmalle maailmalle ja esittää eettisiä kysymyksiä myös taiteelle.
Mikäli reflektoiden positioin omaa taidekäsitystäni suhteessa annettuun materiaaliin, olen enemmän subjektivisti kuin objektivisti. Mutta mitä tulee kaanonin tunnustettavuuteen, näkisin sen olevan avoin taiteilijan akateemisuudesta riippumatta ja täten subjektivismista palautuvan objektivismiin, joka käsittää kaiken taiteena (pois luen joitakin kysymyksiä tässä, kuten esimerkiksi intention tehdä taidetta, mikä on oma kysymyksensä). Toivoisin taiteen kentälle taiteilijan akateemisuuden tai teknisen osaamisen arvottamisen sijaan enemmän tunnustettavuutta ideoista ja kyvystä ennakkoluulottomasti kehittää. Oivaltavuudesta suhteessa taiteen kaanoniin. Koen haasteellisena myös edelleen sen, miten taiteen konnotaatio yleisessä keskustelussa ja koulumaailmassa viittaa länsimaiseen taidehistoriaan. Esimerkiksi termi ’maailmantaide’ on mielestäni toiseuttava. Omat pyrkimykseni taiteen kehittämisessä keskittyvätkin taiteen demokratisoimiseen ja taidehistoriankirjoituksen ja vallitsevan taidekäsityksen reformaatioon, jotta taidehistoriamme olisi yhteisesti tunnustettu maailmanlaajuisesti, eikä edelleen jälkikolonialistisella tavalla arvottava. Ongelmallisena näen tämän erityisesti koulumaailmassa ja sen edelleen riittämättömässä kyvyssä edistää aitoa yhdenvertaisuutta.
Näen taidekritiikin keinovalikoimana, en portinvartijuutena. Keinovalikoimaa kerrytetään ajattelun taidoilla ja (akateemisilla) opinnoilla, jolloin näen täyden demokratian kritiikissä myös vaarallisena. Koen, että kaikista asioista yhteiskunnassa tulee antaa painavaa valtaa niille, joita se eniten koskettaa - taide koskettaa kaikkia, mutta sen tekeminen ammatillisesti ei. Tällöin näen taiteentekijöillä ja -tutkijoilla merkittävän roolin myös ottaa kantaa taiteeseen tai sen suuntaan yhteiskunnallisesti ja kentän sisällä. Niin on ollutkin, mutta näen, että keinovalikoiman tunnustaminen makudikotomisen aseman sijaan tasa-arvoistaa. Toivoisin enemmän taideteosten ja taiteilijoiden kunnioittavaa ja avoimen uteliasta positiointia: heidän subjektiivisuutensa tunnustamista, mutta liittämistä osaksi kaanonia. Elitistisyys on sulkeutumista, ja tässä suhteessa olen enemmän avoin demokraatti. Oma taidekäsitykseni on myös ehdottomasti enemmän konseptitaiteellisen moderni, kuin mimeettisyyttä tai teknistä ansioituneisuutta arvottava. Suhteeni taiteen emotionaalisuuteen on komplektinen: näen taiteella ehdottomasti emotionaalisesti vahvan arvon, mutta toivon jokaisen määrittelevän sen itselleen. Itse lähestyn taidetta emotionaalisuuden sijaan enemmän yhteiskunnallisesti.
PALIMPSESTI:
Kuvan todellinen koko on 74x103cm
Se muodostuu kahdesta kuvasta, jotka on yhdistetty kollaasiksi ja jaettu kahdeksaan kuvasuurennokseen. Kuva on pahvipohjalla. Kuvaan on punottu myös villalankaa.
MUISTA KULMISTA MITTAKAAVAN HAHMOTTAMISEKSI:
TAUSTAA:
Kollaasi muodostuu kuvista on srilankalaisesta tytöstä työstämässä villalankaa, sekä Golden Gate -sillasta San Franciscossa Yhdysvalloissa.
AJATUKSIA :
Halusin myös tässä palimpsestissani säilyttää punaisen langan konkreettisen ja temaattisen läsnäolon. Punainen lanka symboloi johdonmukaisuutta, selkeää tarinaa, tavoitteellisuutta. Lankojen hallinnalla on vallan symboliikkaa, langan katkeamisella hallinnan loppumisen symboliikkaa, punomisella suunnitelmallisuuden ja osittain salaisuuden symboliikkaa. Langan voi mieltää myös pehmeäksi ja viattomaksi.
Konnotaatiot yhdessä luovat lukemattomia tasoja kuvaan.
Pohdiskelin avainkuvan ja sen taiteilijan vahvaa tyttöyden teeman käsittelyä. Onko tyttöys aina söpöä ja siloiteltua? Millaista muunlaista tyttöys voi olla? Avainkuvan tyttö on helsinkiläis-ratikkoineen selkeästi vaalea, länsimaalainen tyttö. Teos itselleni symboloi ahdistusta, mutta mitä ahdistus on? Onko ahdistuskin eräänlainen elitististä tai 'etuoikeus'? Tukiainen voimaannuttaa teoksissaan hyvin länsimaalaiseksi kuvattuja tyttöjä. Keitä muita tyttöjä voisi voimaannuttaa?
Teoksessani pohdin tyttöyden lisäksi länsimaalaisuuden ja kolmansien maiden konkreettisesti riippuvaista suhdetta. Kuka länsimaista elämäntyyliä kannattelee? Kolmansien maiden työntekijät. Kolmansien maiden tytöt. Eikö tämä anna mielenkiintoisella, osittain ironisella tavalla kolmansien maiden tytöille myös vallan? Suuruudenhullut suunnitelmat ja jatkuva kulutus ovat riippuvaisia niistä, jotka eivät saa valita osaansa. Mutta mitä pitäisi tapahtua, että valtasuhde muuttuisi läpinäkyväksi ja mahdolliseksi hallita myös toisesta suunnasta?
Kuvassa tyttö konkreettisesti kannattelee ja rakentaa länsimaisen suuruudenhulluuden symbolia, Golden Gatea. Se on yksi tunnetuimmista maamerkeistä maailmassa ja Yhdysvalloissa. Sen rakentaminen ei pitänyt olla mahdollista paikan olosuhteisiin nähden ja se sai lempinimen ”Bridge that couldn’t be built” (”silta, jota ei voitu rakentaa”). Rakennuksen aikana kuoli 11 sillanrakentajaa. Ironisesti silta (korkea) ja sen ympäröivät olosuhteet (kylmä vesi) ovat myös luoneet siitä erittäin tunnetun itsemurhapaikan.
Mitä kuva kertoo minusta? Sen, että pidän konseptia usein estetiikkaa merkityksellisempänä. Taide on vahva, moniulotteinen kannanoton väline. Maailmamme elää erittäin haasteellista ja kriittistä aikakautta, johon itseni on vaikea suhtautua kepein tai esteettisin arvoin. Koen, että jokainen tilaisuus muuttaa maailmaa yhdenvertaisemmaksi ja tehdä vallankäyttöä läpinäkyvämmäksi, on käytettävä. Nimenomaan yliestetisoitunut maailma on osittain ongelmamme, jota ironisesti kuvan tyttökin tässä tekstiiliteollisuuden työntekijänä mahdollistaa. Inhorealismi ja toisinaan jopa groteskius ovat yhteiskunnallisen kannanoton ohella merkittäviä tapojani tehdä taidetta. En pysty tuottamaan tekstiä, kuvaa tai taidetta, ellen ole pohtinut asiaa ja sen sidonnaisuuksia. Koen vastuuttomuudeksi tuottaa maailmaan, jossa ihan kaikkea - kuvia, ajatuksia, tavaroita - on liikaa, mitään sellaista, johon ei ole kohdistettu ajanmukaista, tulevaisuuskatsantoista ja komplektista ajattelua. Siksi omat teokseni ovat usein jopa hengästyttävän raskaista tai monitasoisia, ja joskus jopa vaikeita.
LINKIT:
Diat: Luento-osuus (Palimpsesti, Parafraasi, Pastissi)
Esteettinen kehitys
Kurssiarkisto – Drive
Kommentit
Lähetä kommentti